Kuinka opin opettamaan lumilautailun taitoa

Julkaistu: 22.09.2018

Pyhätunturi 90-luvun lopulla. Edellisenä yönä oli satanut oikein mukavasti lunta, n. 30 cm kevyttä pakkaslunta odotti laskijoita tunturissa. Kävelin kuitenkin aamulla hiihtokoulun kopille, sillä minulla oli varattuna muutamia lumilautatunteja päivän alkuun. Ensimmäisenä asiakkaana tulivat 6 ja 4 vuotiaat serkukset, jotka olivat innostuneet lumilautailusta katsottuaan televisiosta kilpailuja ja nyt hiihtolomalla halusivat kokeilla sitä käytännössä. Kumpikaan ei ollut laskenut lumilaudalla aikaisemmin, mikä oli sinänsä tavallinen lähtökohta lumilautailutunnin pitämiseen. Yleensä tunnin tavoitteena oli päästä laskemaan hissille ja nousta sillä jotakuinkin omatoimisesti ylös, jotta voisi harjoitella ilman opettajaa seuraavina kertoina.
Olin opettanut lautailua jo viitisen vuotta, ja käynyt asiaan perehdyttävän Suomen hiihdonopettajat Ry:n lumilautailun ohjaaja kurssinkin. Opetustyyli oli silloin aika standardi. Aluksi tehtiin tietyt harjoitteet lähes tasaisella ennen siirtymistä loivasti viettävään rinteeseen, jossa myös tehtiin tietyt harjoitteet. Jos asiakas oppi nopeasti, jätettiin osa harjoitteista väliin tai niissä edettiin nopeammin.

Tänä aamuna minulla oli kuitenkin ongelma, kuinka valita opetusympäristö tunnille, kun kaikissa normaalisti käytetyissä paikoissa ei päässyt alas uuden lumen määrän takia. Kävelin lasten kanssa ohi ensimmäisestä opetuspaikasta, johon en edes ajatellut jäädä, koska paikallaan seisomisesta ei paljon lumen takia olisi hyötyä. Seuraavaksi tultiin varsinaiseen rinteeseen, jossa normaalisti lähdettiin jo laskemaan. Tässäkin oli niin paljon lunta, etten nähnyt mahdollisena viedä lapsia tähänkään. Sitten tultiin rinteen ja hissin väliseen metsään. Tässä oli harvaa puustoa, ja päädyin jäämään tähän, koska edempänä eivät rinteet ja maasto muuttunut sen paremmaksi. Nyt kuitenkin kaikki normaalit harjoitteet olivat mahdottomia, koska metsässä upotti vielä enemmän ja takaisinkaan en halunnut lapsia kävelyttää. Oltiinhan lumilautailutunnilla eikä ohjatulla kävelyllä lumilauta kainalossa.
Hetken mielessäni asiaa mietittyäni pyysin lapsia laittamaan lumilaudat kiinni. Opeteltiin se ensimmäisenä ja sen jälkeen kun lapset totuttelivat ja pomppivat hieman aikaa paikallaan, olin onnistunut tekemään pienen ladun pätkän jota voitiin laskea. Tämä osoittautui vastoin silloista ajatustani oikein motivoivaksi oppimiympäristöksi, sillä lapset innostuivat laskemaan vähitellen pitenevää latua pitkin vuorotellen ja minun tehtäväkseni jäi heidän hinaaminen ylös. Tällöin saatiin paljon suorituksia, lumilautahan oli jalassa koko tunnin ajan sekä alas että ylös mennessä ja paljon toistoja turvallisessa ympäristössä, koska pehmeään hankeen oli mukava kaatua. Oppitunti sujui nopeasti. Lapset olivat todella innoissaan. Ainoastaan lasten vanhemmat olivat näkemisen arvoisia erittäin ihmettelevin ilmeineen, kun nousivat viereistä hissilatua ylös. Tunnin jälkeen lapset olivat aivan täpinöissään ja halusivat laskea minun kanssa joka päivä koko loppuviikon. Ja oppivat siis lumilautailemaan viikon aikana niin ettei suksia juurikaan tarvittu.

En silloin vielä miettinyt sen tarkemmin miksi opetus onnistui niin hyvin vaikka tilanne oli lähtökohtaisesti erittäin haastava. Ajattelin vain kuinka olin itse pienempänä oppinut laskemaan takapihalla, ja samalla ajatuksella lähdin tuntia viemään eteenpäin.

Nyt, kun tiedän motorisesta oppimisesta, motivaatiosta, oppijaan vaikuttavista yksilöllisistä tekijöistä ja oppimisympäristöistä paljon enemmän, ymmärrän miksi tuo kerta oli oppimiselle ja minun opetusajattelulleni käänteentekevä. Siinä yhdistyivät onnistunut laskijoiden eli oppijoiden motivointi jo ennen tunnin alkua. Pelko pystyttiin estämään, koska kaatumista ei tarvinnut pelätä ja vauhtikin oli hiljaisesta vähän kiihtyen kovempaa. Laskijoiden lasku laskulta pidentämä latu taas antoi haastetta hieman lisää joka kerta, mutta niin, että onnistumisia tuli lähes joka laskulla. Laskijat pystyivät myös vaikuttamaan omaan tekemiseensä ja valitsemaan lähtöpaikan oman halunsa mukaan. Samoin he saivat valita, milloin halusivat laskea lisää. Itse onnistuin kannustamaan positiivisesti ja luomaan mukavan ilmapiirin tunnille.

Tämä opetuskerta herätti uteliaisuuteni ja uskallukseni kokeilla uusia ideoita opettamisessa ja omassa oppimisessani. Siitä eteenpäin opiskelin liikunnalla pedagogiikkaa ja liikunnan opettamista, ja kokeilemalla erilaisissa opetus- ja valmennustehtävissä rohkeasti uusia ajatuksia ja ideoita olen päätynyt nykyiseen valmentamisen malliini, jota nyt kutsun nimellä JR Method. Tästä voit lukea lisää nettisivuiltani. Myös nykyiset motorisen taidon oppiseen liittyvät teoriat tukevat tätä oppimistapaa. Näistä voit lukea lisää mm. Dr. Keith Davidsin ekologisen teoria.

Edellinen artikkeli